Julkaistu Jätä kommentti

Yrittäjät jaksavat aina valittaa…

Kaupallisen yrittäjän pitäisi väitteen mukaan välttää poliittisia kannanottoja, mutta täällä puun ja kuoren välissä alkaa olla sen verran ahdasta, että parahdus pääsee nyt julki. Oli sitten bisnekselle haitaksi tai ei.

Nykyistä edeltänyt vasemmistohallitus muisti meitä yrittäjiä koronarajoitusten ohella myös YEL-lakiuudistuksella. Tai ollaksemme tarkkoja, yrittäjäeläkkeiden perintää terävöitettiin edellyttämällä maksuja kerääviltä vakuutusyhtiöiltä tiukempaa otetta meikäläisiin. Hallituksen lanseeraama väite siitä, että nykyiset yrittäjät maksavat liian pieniä eläkemaksuja ei ole täysin väärä.

Kun maan johdossa oli entisiä ay-vaikuttajia, ei ollut yllätys, jos asenne yrittäjiä ja yrittäjyyttä kohtaan ei ollut erityisen lämminhenkistä. Itse asiassa en oman urani (yli 32 vuotta) aikana muista ajanjaksoa, jolloin vastaavaa vastakkainasettelua palkansaajien ja yrittäjien välillä olisi yhtä paljon kärjistetty.

Omia kollegoita, eli toimittajia rohkenen myös ihmetellä. Vasemmistopropaganda näyttää yhä uppoavan ”valtamedioissa” (pahoittelen toisen ääripään likaamaa termiä) suodattamattomana journalisteihin. Olipa Hesari, YLE tai mikä tahansa iso media, tietolähteiden intressejä ei kovin ahkerasti kyseenalaisteta. Ainakaan, jos viesti osuu vihreyttä ja vasemmistolaisuutta tukevaan arvomaailmaan.

Olen tavannut vitsailla sillä, että monta mehevää juttua menee aivan piloille, kun niihin aletaan sotkea faktoja. Tunteet ja aatteet tuntuvat tänä päivänä ohjaavan kuitenkin sisältöjä enemmän kuin varsinainen tosiasioissa pysyminen. Luulisi edes veronmaksajien kustantaman YLE:n (budjetti 600 000 000 euroa vuodessa) kannattavan tasapuolisuutta, mutta… *)

No, ei siitä sen enempää.

Yrittäjiä demonisoitiin median kiitettävällä tuella taannoin siis siksi, että maksatamme eläkemaksuja veronmaksajilla. Rasite on suunnilleen samansuuruinen kuin YLE:n budjetti. Hassu sattuma…

Edellinen hallitus halusi korjata asian ja nyt meille yrittäjille on tullut eläkevakuutusyhtiöiden kirjeitä, joista tulevaisuuden totuus hyvin käy ilmi. Maksuihin tulee toki maltillisia korotuksia, mutta vain aluksi. Ellei nykyinen tai sitä seuraava hallitus puutu lakiin, kukaan ei tarkalleen tiedä, miten suuria eläkemaksuja yrittäjät pulittavat siirtymäajan jälkeen.

On syytä ymmärtää, että YEL on nykyisessä muodossaan pyramidihuijaus. Se vakuutusmaksu, jonka tänään maksan siirtyy huomenna eläkkeellä olevan yrittäjän tilille. Koska useimmat yrittäjät ovat laskutaitoisia, en ole ainoa, joka sijoittaa vähäisistä voitoistaan roposia johonkin paremmin tuottavaan sijoituskohteeseen. YEL kun ei ole sijoituskohde. Sinne maksettuja varoja ei rahastoida.

YEL perustuu oletukseen, että tulevaisuudessa on yhtä paljon tai enemmän menestyviä yrittäjiä kuin eläkeläisiä. Valitettavasti suunta on täysin päinvastainen ja jo tällä hetkellä ongelma on se, että pyramidi on ylösalaisin. Saajia on euroissa laskettuna enemmän kuin maksajia. Siksi iso osa kustannetaan verovaroista ja tästä edellinen hallitus siis syyllisti ”ahneita” yrittäjiä.

On pakko tunnustaa, ettei solidaarisuuteni riitä kaventamaan omaa toimeentuloani siksi, ettei edellisiltä yrittäjäsukupolvilta ole peritty riittävän korkeita eläkemaksuja. Ja ennen kaikkea typerintä on se, ettei niitä varoja ole laitettu kasvamaan korkoa (kuten palkansaajien eläkkeitä).

Tässä mielessä mikään edellinen hallitus tai puolue ei saa puhtaita papereita. Poliitikot ovat vuosikymmeniä hölmöilleet asian parissa, eikä kukaan ole halunnut tai uskaltanut kajota huonoihin rakenteisiin. Silti meitä nyt toimessa olevia yrittäjät syytetään ahneiksi ja vaaditaan virheen maksajiksi. Tuntuu hivenen epäreilulta.

Näen punaista lukiessani sitä kaikkea propagandaa, jota niin media kuin vakuutusyhtiöt jakavat. Tuoreimmassa kirjeessään  vakuutusyhtiöni väitti olevansa huolissaan tulevasta eläkkeestäni ja ennen kaikkea sairauspäivärahoistani.

Huoli on toki relevantti, mutta asialla on monta puolta. Oma eläkeikä alkaa olla jo lähellä, joten saatan tuurilla saadakin luvatun suuruista eläkettä. Toki siitä pitäisi ehtiä nauttia lähes 30 vuotta, jotta niin sanotusti saisin ”omani pois”.

Epäilen, että osa maksetuista vakuutusmaksuistani jää systeemin voitoksi. Nolointa on, että jos poistun vahvuudesta aiemmin, lapseni eivät saa pennin jeniä niistä euroista, jotka olen tähän mennessä molokin kitaan lapioinut. Kirjoituspäivän saldo on hiukan alle 200 000 euroa.

Tästä syystä olen ollut röyhkeä ja maksellut jo kauan minimiä voidakseni sijoittaa rahaa sellaisiin kohteisiin, joiden tuotto vastaa omaa näkemystäni järkevistä korkotuotoista. Niiden etuna on se, että viikatemiehen iskiessä perilliset saavat pitää kerrytetyn pääoman. Toki verokarhun karvainen koura kahmaisee siitäkin perintöveron, mutta se on kokonaan eri kolumnin aihe.

No, entäpä vakuutusyhtiön kova huoli sairauspäivärahasta? Jos maksaisin kuukaudessa yhtiön ehdottaman 250 euroa enemmän, päivärahani nousisi huimat 21 euroa (tähän kohtaan huutonauruhymiö).

Yksinyrittäjän kohdalla sairauspäivärahaan liittyy sekin jännittävä sivujuoni, että on melko yhdentekevää, onko päivärahan suuruus 92 vai 113 euroa. Pidempi ”saikku” vie väistämättä kohti konkurssia, sillä alalla kuin alalla palveluja tarjoava käsityöläinen menettää todennäköisesti asiakkaansa, ainakin pidemmän sairauslomansa aikana.

Kun (osin lainsäädännön ansioista) pankit eivät päästä yksinyrittäjää lainahakemuksineen tuulikaappia pidemmälle, on vaikeaa nostaa tauolla ollutta yritystoimintaa uudelleen kukoistukseen. Tästä saimme oivallisen näytteen korona-aikana, jonka jälkityrskyissä pieniä yrityksiä kaatuu edelleen kuin puita syysmyrskyssä.

Arvoisa palkansaaja, jos sinusta tuntuu, että työnantajasi on ahne ja maksaa liian huonoa palkkaa, muista, että verot, vakuutukset, eläkkeet, erilaiset sertifikaatit, sähköverot ja jopa kiinteistöverot kiilaavat sinun ja palkanmaksajan väliin.

Todellisuudessa et saa palkanmaksajalle tuottamastasi lisäarvosta kuin suurin piirtein puolet. Loput imuroi tämä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta, jonka rattaita me kaikki, maailman neljänneksi korkeimpia veroja maksavat duunarit, saamme hartiavoimin pyörittää.

Joku on joskus puolestamme päättänyt, että on parempi, ettemme itse saa valita, mihin työllä hankkimamme rahat käytämme. Yhteiskunta tekee sen suurelta osin puolestamme. Siksi hip hurraa -huudot YLE:n pillupäiväkirjalle ja kansalaisopistojen käkikellokursseille. Mistään ei voi leikata, kysykää vaikka suurlakkoa virittäviltä ay-politrukeilta ja muilta vasemmistoradikaaleilta.

Kiitos ja anteeksi…

*) Jos nyt tuntuu, että Jari puhuu potaskaa, tarkistakaapa YLE:lle valittujen kolumnistien poliittinen tausta. Talousliberaaleja ajattelijoita ei sieltä ruuhkaksi asti löydy…

Julkaistu Jätä kommentti

Suomi mainittu

 

Lontoossa päämajaansa pitävä kansainvälinen hintavertailuyritys Uswitch on mitannut työmatkojen kustannuksia, sekä niihin käytettyä aikaa eri maissa. Vertailu paljastaa jälleen yhden sudenkuopan, joka syö suomalaisten elintasoa.

Vertailun perusteella Suomi sijoittuu ”suurien joukkoon”, mutta torille ei tämän tuloksen takia kannattane rynnätä. Olemme saavuttaneet kyseenalaisen kunnian olla maailman seitsemänneksi kallein maa käydä töissä.

Yksittäisenä seikkana sijoitustamme nostaa vertailun kallein polttoaine. Julkinen liikenne on meillä kuudenneksi kalleinta. Jokainen pääkaupunkiseudun kehäteiden ulkopuolella asuva lisäksi tietää, millainen saavutettavuus joukkoliikenteen vaihtoehdoilla on. Tai ehkä pikemmin ei ole.

Harvakseltaan kulkevien junien ja bussivuorojen odottelu kasvattaa matka-aikaa, mutta henkilöautoliikenne ja vähäiset ruuhkat näyttäisivät toisessa päässä lyhentävän matkustamiseen käytettävää aikaa.

Vertailu ei näitä seikkoja tarkemmin avaa, mutta se, että Suomi on työmatka-aikojen vertailussa Ruotsia muutaman minuutin edellä antaa tästä vihjeitä. Ruotsissa väestö on keskittynyt enemmän suuriin kaupunkeihin, joten ruuhkiakin lienee enemmän.

Muutenkin Pohjoismaissa työmatkoihin käytettyä aikaa ja kustannuksia kasvattaa seikka, jota vertailussa ei erikseen mainita. Välimatkat ovat suuria ja väkeä kohtalaisen harvassa. Se nostaa Ruotsin heti Suomen jälkeen kokonaistilastossa sijalle kahdeksan.

Vertailussa on myös laskettu päästöt henkeä kohti. Siinä Suomi on Kanadan ja Yhdysvaltojen jälkeen kolmospaikalla. Pohjois-Amerikassa liikkuminen keskittyy vahvasti polttomoottoriautoihin, mikä nostaa kärkikaksikon hiilidioksiditonnit täysin omaan kokoluokkaansa.

Suomalaisittain päästöjä kasvattavat jo mainitut matkojen pituus ja vaihtoehtojen puute. Harva valitsee oikeassa elämässä polkupyörää, jos työmatkaa on yli kymmenen kilometriä.

Näitä seikkoja voi olla vaikea käsitellä rehellisesti, kun laaditaan liikenteen päästöjen leikkauksista ihannekuvia ja muita haaveita. Kenties sentään koronapandemian rytinällä sisään ajama etätyö jatkossa tarjoaa tähän apunsa.

Ruotsi menee heittämällä Suomen ohi julkisen liikenteen kuukausihinnoissa. Vertailu ei tässäkään syitä avaa, mutta on helppo kuvitella, että meillä on yhteisiä haasteita Ruotsin kanssa. Infran rakentaminen, sekä käyttökustannukset päätä kohti ovat eri tasolla kuin tiheään asutuissa ja lyhyiden välimatkojen lämpimissä maissa.

Otetaanpa lopuksi vielä pieni matemaattinen päästöpohdinta, koska olemme tällä mittarilla varsinainen musta lammas.

Raideliikenteen päästöt ovat ”virallisen totuuden” mukaan nollatasoa, mutta todellisuudessa sähköä ei synny ilman päästöjä. Eivätkä kulutuslukematkaan ole aivan olemattomia. Esimerkiksi Pendolino kuluttaa sähköä kilometriä kohti 7–8 kWh. Vastaavasti enemmän pysähtelevän pika- ja henkilöjunan kulutus on suuruusluokkaa 10–15 kWh.

Laajassa haarukassa junien 700–1 500 kWh kulutus sadalla kilometrillä vastaa siis n. 50–100 pienen tai keskikokoisen sähköauton kulutusta. Jos vertailuun otetaan modernit dieselautot tai bensiinihybridit, alkavat junat toki näyttää jo varsin ympäristöystävällisiltä.

Esimerkiksi Hämeenlinnasta Helsinkiin (melko tarkalleen 100 kilometriä) ajaa yhden henkilöjunan kuluttamalla energiamäärällä 30–50 polttomoottoriautoa. Toki edellyttäen, että nämä ovat vähäpäästöisiä ja moderneja, mieluiten hybridiautoja.

Tyypillisesti työmatkat ajetaan yksin. Kovin täynnä junan ei siis tarvitse olla, kun se jo kuljettaa ihmisen kotoa töihin paljon pienemmin päästöin kuin jono bensiini- tai dieselkäyttöisiä henkilöautoja.

Toisaalta dieselillä tai kaasulla kulkeva bussiliikenne, sekä Helsingissä ja Tampereella liikkuvat raitiovaunut kasvattavat osaltaan joukkoliikenteen päästöjä, sillä nämä harvoin ovat ääriään myöten täynnä matkustajia.

Bussiliikenteestä edelleen huomattava osa tuotetaan dieselillä. Bussi kuluttaa dieselpolttoainetta n. 30–35 litraa sadalla kilometrillä, joten jo muutama tyhjänä ajeleva, tai korkeintaan paria satunnaista matkustajaa kuljettava bussi syö joukkoliikenteen päästöhyötyä melkoisesti.
Harva junamatkustaja pääsee kotiovelta työpaikan ovelle pelkällä junalla. Yksittäisen työmatkaajan kokonaispäästöt eivät siis useinkaan ole samat kuin junan päästöt.

Loppujorina ehkä jo hieman eksyi aiheesta. Mutta yhtä kaikki, kylmä fakta on se, ettei suomalainen työelämä enää tarvitsisi maailman seitsemänneksi kalleimpia työmatkoja rasitteekseen.

Työnantajan näkökulmasta työntekijän palkkaus on kallis operaatio. Jokainen palkansaajan lompakkoon kulkeutuva euro maksaa työnantajalle sivukuluineen alasta riippuen 1,7–2 euroa, joillain aloilla vieläkin enemmän.

Tämäkin perustuu oletukseen, että työntekijä on suoraan valmis ja ammattitaitoinen tuottavaan työhön. Jos työhön palkattava tarvitsee pidempään koulutusta ja perehdytystä, on yrityksen kassan syytä olla hyvässä kunnossa. Lisäksi uuden tekijän on syytä tuottaa hyvää tulosta.

Ei ole siis lainkaan ihme, että Suomeen on syntynyt nk. kannustinloukkuja. Monessa tapauksessa työttömyys on taloudellisesti kilpailukykyinen vaihtoehto. Näin varsinkin, jos työmatka on vähänkään pidempi.

Sitä tämä mainittu vertailukin taas harmittavalla tavalla alleviivaa.

Julkaistu Jätä kommentti

Häpeästä hopeaan

Maaliskuusta 2020 alkaen työkalenteri näytti kuluvan vuoden alkusyksyyn saakka lähinnä vastapestyltä lakanapyykiltä. Puhtaan valkeaa oli.

Potku polvitaipeeseen oli tyly, sillä alkuvuonna -20 näytti vielä hyvältä, ellei peräti huikealta. Kalenteri oli piukassa keikkaa sinne ja tänne. Höperehdin itsekseni, että nyt tehdään kaikkien aikojen paras liikevaihto. Ei tehty.

En ollut koskaan ennen saanut työttömyyspäivärahaa, vaikka työurani alkuvaiheeseen iski vuosisadan synkein lama kesällä 1993. Nyt oli heinäkuussa -20 lopulta pakko nöyrtyä ja laittaa anomus sisään. En tietenkään syyllistä Kelan rahoilla eläviä ihmisiä, mutta itseäni hiukan äidyin sättimään, koska olen jopa 1990-luvun lamasta kammennut nenäni pinnalle pelkästään omalla työllä. Nyt idealinkoni oli typötyhjä ja voimat yhtä lopussa kuin rahatkin.

Päivärahoilla ei pullistella. Niukkuudessa eletty runsas vuosi söi ne vähät säästöt, jotka olin kolmisen vuotta aiemmin tehtyjen investointien jälkeen saanut talletettua. Jossain vaiheessa jo mietin, että noinko yritykseni ajautuu konkurssiin juuri ennen syyskuussa tänä vuonna juhlistettavia 30-vuotispäiviään.

Koska mitään muuta ei ollut kuin aikaa, laitoin joutessani kahteen valokuvakilpailuun muutamia fotoja. Paljon en raaskinut laittaa, koska osanottomaksu oli molemmissa työttömyyspäivärahabudjettiin nähden aika kova.

Onneksi valitsin oikeat kuvat. Heinäkuun lopussa sain ensin tiedon, että toinen Finnish Photo Awards -kilpailuun lähettämistäni kuvista oli valittu finaaliin. Syyskuussa tuli tieto, että kuvani saavutti sarjassaan peräti hopeaa.

Muutama viikko tästä huomasin vahingossa (!), että suureen kansainväliseen OneEyelandin järjestämään mustavalkokuvakisaan lähettämistäni neljästä kuvasta kaksi oli päässyt finaaliin. Näistäkin toinen palkittiin peräti hopealla. Onnitteluviesti oli hukkunut ”miljoonan” mainospostin joukkoon, joten tieto oli tuoreeltaan lipsahtanut vallan ohi.

Tässä kilpailussa erityistä oli se, että lähes sadan finaaliin hyväksytyn kuvaajan joukossa olin ainoa suomalainen. Toisin sanoen minut palkittiin tässä mittavassa kilpailussa sarjan hopeamitalin ohella koko kilpailun parhaana suomalaisena. Eri kansallisuuksia mitaleita ja kunniamainintoja saaneiden kuvaajien joukossa oli huimat 43. Meikä siis heilutti siinä sakissa yksin siniristilippua.

Toisinaan kurjuutta ja välillä murhetta tarjonneen pandemianujerruksen jälkeen oli ja on edelleen aivan epätodellinen olo. Saavutin ensin ammattikuvaajien ”suomenmestaruuskisassa” hopeaa ja heti perään maailmanlaajuisessa kilpailussa siinäkin hopeaa.

Vaikka kumpikaan kilpailumenestys ei ole suoraan tuonut taloudellista hyötyä, ovat epäsuorat hyödyt kiistattomia. Yhtäkkiä kalenteri alkaa täyttyä ja kyselyjä kuvauskeikoista tulee aika yllättäviltäkin tahoilta.

Näyttää siis siltä, että synkimmässäkin ukkospilvessä voi olla hopeareunus. Tässä tapauksessa jopa ihan kirjaimellisesti.

Vaikka tietysti hopeakin on jo hävitty mitali, on kyllä pakko vähän nostaa itselleni hattua. Vastassa oli toisessa kisassa Suomen ja toisessa koko planeetan eliittijoukkoa, mitä valokuvaukseen tulee. Satojen kuvien ja kuvaajien joukosta palkintokorokkeelle pääsy on jo aika siisti juttu. Tai jätetään se ”aika” pois. Se on ihan helvetin kova juttu!

Nyt käärin hihat ja alan taistella talouttani takaisin kestävälle pohjalle. Taas jaksaa painaa. Jospa tämä tästä alkaisi vähitellen piristyä…

FPA:n hopeaa

OneEyeland hopeaa

Julkaistu Jätä kommentti

Kieli poskellaan

pr ess

Minulla oli aikanaan ilo ja onni päästä erinomaisten suomen kielen opettajien oppilaaksi. Urakkaa toki helpotti se, että lukemaan opittuani olin jo ahminut hyllykaupalla kirjallisuutta. Sanoma- ja aikakauslehdet eivät nekään koskaan olleet vieraita. Kirjoitustaito siis hioutui lukemalla.

Varmasti loputon halu lukea kaikkea mahdollista Jerry Cottoneista tietokirjoihin kylvi siemenen siihen maaperään, josta vastoin kaikkia ennakko-odotuksia kasvoin toimittajaksi. Toki olin pitkään ”valetoimittaja”, sillä suoritin media-alan ammattitutkinnon vasta viime vuonna. Lisäksi sekin tähtäsi ammattivalokuvaajan titteliin…

Tekemällä oppii ja kun olen saanut nauttia erinomaisten mentoreiden tuesta, olen taipaleeni aikana päässyt työskentelemään joitain vuosia jopa toimitussihteerinä. Se on jo kohtalaisen kova posti missä tahansa mediassa.

Päätoimittajakin saattaa päästää käsistään virheitä, mutta toimitussihteerin ei ole suotavaa möhliä. Jokainen kielioppi- ja kirjoitusvirhe julkaisussa menee käytännössä toimitussihteerin piikkiin.

Näistä tehtävistä meikäläiselle kehittyi kiusallinen oikolukutauti. Olen koettanut piilottaa punakynät ja korostustussit, etten kielipoliisina suttaisi tietokoneeni ruutua aamun lehtiä lukiessani. Ennen oli sentään paremmin, kun tilatut lehdet tipahtivat vielä paperisina postiluukusta.

No, leikki leikkinä, en toki tehnyt korjauksia lehtien teksteihin ennenkään, mutta jotenkin surulliseksi ne mielen vetävät, julkaisuformaatista riippumatta. Kiire tai välinpitämättömyys, kenties molemmat, paistavat läpi nykyään jo laatujulkaisuissakin. Lehdet ja verkkojulkaisut hosutaan kasaan kiireellä, mikä näkyy verkkojuttujen hännässä pitkänä listana myöhemmin tehtyinä korjauksia ja täydennyksiä.

Organisaatiot on kustannustehokkuuden nimissä höylätty niin ohuiksi, että tavaraa työnnetään tarkistamatta julki, virheineen päivineen. Käytännöstä tiedän, että jokainen kirjoittaja on sokea omille virheilleen. Siksi jutut pitäisi aina luetuttaa vähintään yhdellä kollegalla, ennen kuin enteriä painetaan.

Toisaalta tuntuu, ettei oikolukukaan enää auta. Sutta ja sekundaa syntyy, kun osaaminen alkaa yksinkertaisesti hiipua.

Tästä ajattelin koikkelehtia huteraa aasinsiltaa varsinaiseen asiaan. Tunnen myötähäpeää lukiessani mainostekstiä, tiedotetta tai yrityksen julkaisua, jossa esimerkiksi yhdyssanat tai välimerkit ovat kirjoittajalla hiukan hakusessa.

Hullunkurisimmat mokailut voivat päätyä reposteltavaksi Facebookin ”Yhdyssana on yhdyssana” -ryhmään tai johonkin vastaavaan. Kunnolla hölmöillen voi tekstilleen saada ilmaista, joskin hieman kyseenalaista mainetta päätymällä Suomen Kuvalehden legendaariselle ”Jyvät ja akanat” -palstalle.

Vaikka tunnetun hokeman mukaan kaikki julkisuus on hyväksi, olisi silti aika noloa löytää oman yrityksen markkinointitekstiä jostain foorumista, jossa näsäviisaat vääntävät siitä pilaa. Eli käyttäkää hyvät ihmiset ammattitaitoisia apuvoimia, sekä esimerkiksi Kotimaisten kielten keskuksen (www.kotus.fi) ilmaisia vinkkejä.

Niin teksteissä kuin valokuvissa usein ajatellaan, että pääasia on, kunhan asia tulee ymmärretyksi. Olen pahoillani, se ei pidä paikkaansa. Hyväkin tuote tai palvelu voi jäädä ostamatta, jos sen esittelyssä käytetty ilmaisu on huonoa. Näihin helposti päteekin sanonta ”kun itse tekee, tulee sellaista kuin sattuu tulemaan”.

Ja vielä muutama sananen lopuksi. Tätä kirjoittaessani huomasin jälleen kerran, ettei edes oikolukuohjelmiin parane kritiikittömästi luottaa. Wordin mielestä yhdyssana ”myötähäpeä” pitäisi näet kirjoittaa erikseen.

Toinen asia, johon joku nyt saattaa kiinnittää huomiota, on termi suomen kieli. Kielten yhteydessä erisnimi kirjoitetaan aina pienellä ja erikseen. Sen sijaan esimerkiksi ”suomenkielinen” on yhdyssana.

Meillä on siis kerrassaan mukavan vaativa kieli, joten tästäkin syystä kirjallisesta ilmaisusta on hyvä olla hiukan kartalla. Kuvista lupaan avautua myöhemmin. Myös sillä sektorilla julkaistaan huonoa laatua enemmän kuin kotitarpeiksi.

Siitäkin on kiittäminen sekä kiirettä että mediatalojen säästölinjaa. Eikä välinpitämättömyys ole kuvavalinnoissakaan päässyt loistamaan poissaolollaan. Tässä maassa olisi kirveellä, kameralla ja näppäimistöllä vielä paljon töitä.

Julkaistu Jätä kommentti

Mielenkiintoinen autokaupan maailma

Tekniikan Maailman vuotuinen suururakka, talviautovertailu on nyt sen ensimmäisen puolikaan osalta julkinen. Koko stoori löytyy (maksumuurin takaa) täältä: https://tekniikanmaailma.fi/lehti/4b-2021/tm-talvivertailu-lataushybridit-ladattavat-lahtivat-lappiin

Lisäksi saman spektaakkelin saa painetussa muodossa esimerkiksi lehtipisteistä.

 

Suurin osa planeetasta autoilee ilman lunta ja pakkasta, joten on ymmärrettävää, etteivät kaikki uusimmatkaan automallit ole täysin kotonaan talvioloissa. Mutta ei siitä sen tarkemmin tässä tarinassa.

Meitä autotoimittajia lähes tauotta moititaan tiettyjen saksalaissukuisten automerkkien suosimisesta. Tshekkejä unohtamatta.

Salaliittoteoriat elävät villinä. Tiettyjen automerkkien suosiolle on kuitenkin olemassa perusteet. Testit ja vertailut pohjautuvat aina toistettaviin ja dokumentoitaviin mittauksiin, eivät mieltymyksiin tai vaikkapa automallien myyntilukuihin.

Kaikkien vertailuja tekevien medioiden testikriteerit poikkeavat jonkin verran niistä metodeista, joita ostajat käyttävät kulkinetta valitessaan. Esimerkiksi Tekniikan Maailman Talviautovertailusta puuttuvat kokonaan sellaiset osiot kuin ”tuttu autokauppias”, ”kiva väri”, ”luultavasti hyvä jälleenmyyntiarvo”, sekä ”parempi/näyttävämpi/isompi kuin naapurilla”.

Pahoittelen, me toimittajat olemme pohjimmiltamme hirveän tylsiä.

 

Äärettömän kömpelön aasinsillan kautta haluan kuitenkin sukeltaa syvemmälle autokaupan kiemuroihin. Mitä maailmalla oikeasti myydään?

Sain tänään käsiini jännittävän tilaston. Sen parissa vierähti tovi, jos toinenkin, sillä automaailma on kiinnostavampi, kuin äkkiä arvaisikaan.

 

Tiesittekö, että vuonna 2019 (tuorein luotettava tilasto) eräissä maailman maissa myydyimpiä automerkkejä olivat esimerkiksi kaikkien hyvin tuntemat Khazar, Maruti, Perodua, Hawtai, sekä Saipa. Ja ei, Lappeenranta ei ole (vielä?) itsenäistynyt…

Maailman myydyin automalli oli Toyota Corolla (1 483 180 kpl). Muut kärkiviisikon autot ovat Ford F-sarja (1 070 406), Toyota RAV4 (966 971), Honda CR-V (824 897) ja Honda Civic (817 902). Yllättävää, eikö totta?

Vielä mielenkiintoisempaa on tutkia, mitkä automallit valloittivat maakohtaiset ykkössijat. Kun kaikki tilastoidut maapallon maat niputetaan yhteen, saavutti yksi automalli ylivoimaisesti eniten maakohtaisia ykkössijoja.

Corolla oli Suomen ohella myydyin Latviassa, Irlannissa, Afganistanissa ja Pakistanissa, mutta Corolla se ei ollut. Toyota kylläkin, sillä HiLux vei ykkössijan peräti 17 maassa!

Hyvänä kakkosena oli Toyota Land Cruiser ja kolmospaikan nappasi Skoda Octavia. Land Cruiser oli myydyin kymmenessä maassa ja Octavia seitsemässä.

Toyota-kaksikon suosio pohjautuu siihen, että ne tekivät parhaiten kauppaansa Afrikan, sekä Etelä- ja Väli-Amerikan maissa. Aiemmin mainittu Fordin F-sarja puolestaan on äärettömän suosittu isojen avolavojen luvatuissa maissa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa.

 

Muita kiinnostavia havaintoja maailmantilastoissa on mm. se, että meillä muinoin suosittu, mutta vuonna 2019 kahden yksilön myyntiin romahtanut Lada juhli kahdessa maassa myydyimmän automallin titteliä. Ei liene yllätys, että nämä maat ovat Venäjä (Lada Granta) ja Valko-Venäjä (Lada Vesta).

Hollannissa ja Norjassa myydyin automalli oli Tesla Model 3. Norjan itänaapuri Ruotsi luotti yhä visusti Volvoon ja sen V60-malliin. Ruotsi on ainoa maa, jossa Volvon malli on myydyin.

Myyntisuosioon liittyy muitakin yksittäistapauksia. Esimerkiksi Liettuassa Fiat 500 vei myyntitilastojen voiton.

Eksoottisista automerkeistä uteliaisuutta herättää ainakin jääkiekon SM-liigan mieleen nostava Saipa. Iranin (!) merkittävimmän autotehtaan malli Pride oli kotimaassaan myydyin.

Malesiassa ykkösnyrkki on ollut Perodua Myvi ja Bruneissa saman valmistajan Wigo. Myanmarissa myydyin oli Khazar Ciaz. Khazar on itse asiassa merkkinä läheistä sukua Marutille ja meillä tutummalle Suzukille.

Pohjois-Korean myydyin automalli oli muuten Hawtai Lusheng E70.

Tähän on paitsi hyvä, myös syytä lopettaa tällä erää.

 

Corolla

Toyota Corolla oli 2019 maailman myydyin automalli. 

Julkaistu Jätä kommentti

Arkistojen kimppuun…

Kun maaliskuussa suurin osa töistä loppui, oli aikaa käydä oman menneisyyden kimppuun. Suomeksi siis avasin vanhat negakansiot, valokuvalaatikot, sekä cd- ja dvd-levyarkistot.

Kävin arkistoihin käsiksi myös siksi, että olen kasaamassa Ralli o’ reteetä2 -kirjaa. Tämä kuvamateriaalin määrä jaksaa kerta toisensa jälkeen yllättää. Sitä kamaa on sitten niin paljon, että ymmärrän pikku hiljaa olevani jo eräänlainen reliikki. Kävelevä moottoriurheilumuseo.

Näin meidän kesken tunnustan tässä ja nyt, että olen alkanut kakkoskirjan rinnalla kasata jo kolmososaakin. Näin siksi, että tarinoita löytyy koko ajan lisää. Mutta tehdään nyt toinen osa ensin alta pois.

Alan vaiheittain julkaista vanhoja juttuja myös täällä blogissa. Tämä on nyt ikään kuin päänavaus, mutta vielä tänään en lataa tänne muuta materiaalia. Ottaa nimittäin hetken, että osaan edes päättää, mistä aloittaisin.

Jos kiinnostusta löytyy, kaivelen arkistoista ainakin Vauhdin Maailmassa julkaistuja koeajoja ja vertailuja.  Mehän teimme ensin Juuso Pykälistön ja myöhemmin Marcus Grönholmin kanssa melkoisen läjän erilaisten kilpalaitteiden ja muiden viritettyjen vehkeiden koeajoja.

Pysykää siis kanavalla.

Julkaistu Jätä kommentti

Poikkeusajan poikkeustoimia

Koronan alkuhuuruissa kirjoittelin, että ei ole pienyrittäjän helppo keksiä uutta. Nyt se on kolmen kuukauden mitassa tullut jo todistettuakin. Pidän itseäni jossain määrin vilkkaan mielikuvituksen omistavana. Ideoita tulee ja menee kovalla tahdilla.

Reippaasta ideoinnista huolimatta kauppa käy melko nihkeästi. Sopeuttamalla kuluja pärjään, mutta monella eivät asiat ole edes näin hyvällä tolalla. Toivotan voimia kaikille Teille, jotka olette edelleen vailla työtä ja toimeentuloa.

Mutta se siitä valitusvirrestä. Kesä ja korona on kova yhdistelmä. Monella varmasti pää pursuaa ideoita ja aikaakin on touhuta tavallisesta poikkeavia puuhia.

Jos joku on nyt innostunut kirjoittamisesta tai valokuvaamisesta, uskallan jo tässä vaiheessa lupailla, että väsään molempiin lempipuuhiini (ja ammatteihini) liittyviä napakoita videoinfoja piakkoin.

Tämän lisäksi juuri nyt, keskellä kesäkuun ehkä kuuminta päivää,  hoksasin, että voisin tarjota apua myös ihan oikeana mentorina. Jos siis olet päättänyt kirjoittaa kirjan, tarjoan mieluusti makutuomarointia ja oikolukupalvelua kohtuullisella hinnalla.

Olen itsekin kirjoittamassa parhaillaan kirjaa (itse asiassa kolmea…) ja etsin niille kustannustoimittajaa tai -toimittajia. Kustantajan etsinnässä alan pikku hiljaa jo luovuttaa.

Yhtiölleni on tulossa aputoiminimi, jonka puitteissa pystyn neuvottelemaan ainakin edulliset painohinnat ja jonkinlaista jakelukanavaakin olen rakentamassa. Yksittäiskappaleita painettuja teoksia, sekä sähköisiä e-kirjoja pystyn jo nyt myymään näiden verkkosivujeni kautta.

Omien kirjojeni kohdalla on tosiaan käymässä niin, että kustantajia ei ole tähän mennessä löytynyt, joten eiköhän tässä ole syytä tarttua härkää sarvista ihan omin ”pikku” kätösin. Kustantajat saavat tällä hetkellä sellaisen määrän käsikirjoituksia, että ellei ole jo valmiiksi nimekäs bestseller-kirjailija, on melko vaikeaa päästä edes kustantajien tuulikaappiin saakka.

Mutta ei heitetä tätäkään kirvestä kaivoon. Ainakaan kovin syvään. Olisin aika tumpelo, ellen olisi tähän ikään ja näillä palvelusvuosilla jo jonkinlaista verkostoa saanut kursittua kokoon…

 

 

 

 

Julkaistu Jätä kommentti

Maalla neuvotaan, kun alus on merihädässä

En ota kantaa koronaviruksen rajoitustoimiin, koska tietoni ja osaamiseni ei riitä sellaisen arviointiin. Olen varma siitä, että jokainen haluaa tehdä parhaansa, joten nyt on syytä keskittyä huolehtimaan omista asioista.

Meitä pienyrittäjiä kriisi koskettaa ehkä kaikkein kipeimmin. Palkansaaja voi menettää työnsä ja sen myötä toimeentulonsa, mikä saattaa johtaa ikävään ketjureaktioon. Varsinkin asuntovelkainen perhe on varmuudella suurissa vaikeuksissa.

Yrittäjä menettää työn ja toimeentulon lisäksi pahimmassa tapauksessa, ja valitettavasti useimmissa tapauksissa, myös toivon tulevaisuudesta. Jo nollasta uudelleen aloittaminen on vaikeaa. Entäpä jos niskassa on valtavat velat ja vastuut? Jos viisikymppinen entinen yrittäjä tietää, ettei ennen kuolemaansa saa maksettua edes velkojen korkoja, miksi hän tekisi enää päivääkään töitä, varattomana ja luottotiedottomana?

Vaikea aika on saanut besserwisserit liikkeelle. Olen useastakin foorumista saanut lukea, että yrityksen pitää selviytyä parin kuukauden ajan myynnin sakkaamisesta ja ellei selviä, joutaakin kaatua. Varmasti pitäisi selvitä, mutta kuka meistä tietää, miten kauan tämä kriisi todellisuudessa kestää?

Pari kuukautta on yltiöoptimistinen arvio, sillä jo nyt on kohta kuukausi sinnitelty, eikä tilanne tule ainakaan runsaaseen kuukauteen helpottamaan vähääkään. Täysin arvoitus on myös se, miten ihmiset reagoivat karantenin joskus päättyessä. Ihannetilanteessa myynti palaa ennalleen ja patoutunut kysyntä tuo jopa myyntipiikin. Näin käy varmasti ainakin matkailu- ja ravintola-aloilla niille, jotka tästä kurimuksesta selviytyvät.

Mutta juuri ravintola-ala on esimerkki siitä, ettei ole itsestään selvää, että edes terveellä yrityksellä olisi kolmen-neljän kuukauden puskurikassaa pahan päivän varalle. Alalla on ohuet katteet ja toimipaikan sijainnin on oltava hyvä, suomeksi sanottuna siis vuokraltaan kallis. Siksi tarvitaan vuosikausien menestyksekäs työ, jotta edes muutaman kuukauden menoja vastaava summa on saatu kokoon näin massiivisia yllätyksiä varten. Sellainenhan eittämättä on tilanne, jossa yhteiskunta laittaa lapun luukulle.

Entäpä ne yritykset, jotka ovat juuri investoineet? Uudet tilat on remontoitu ja asiakasvirtoja odotettiin, kun karanteeni iski. Toki sama pätee mihin tahansa yritykseen. Epäonninen ajoitus voi viedä yritykseltä hengen. Onko se yrittäjän vika? Mielestäni ei. Nyt ei puhuta tavanomaisesta yrittäjän riskistä, jota näissä puuhissa pitää sietää.

Omalla kohdallani saan kiittää onneani, että olen juuri päässyt yli pari vuotta sitten tehdystä isosta investoinnista ja puskuri kestää ainakin kolmisen kuukautta nollamyyntiä. Suurempana riskinä pidän sitä, että asiakkaani, jotka pääasiassa ovat suuria yhtiöitä, käyttävät kriisiä hyväkseen ja nyt pakon sanelemista säästötoimista tulee uusi vakio. Pitäisikö minun siinä tilanteessa katsoa peiliin ja etsiä sieltä syyllistä? Mielestäni ei.

Samat besserwisserit ovat paitsi alentuvasti arvioineet yritysten kassavaroja, myös kritisoineet sitä, ettei yrittäjillä ole halua uudistua. Hei, nyt pitää miettiä liiketoiminta uusiksi ja hakea uusia ansaintamalleja! Sillä se korjaantuu, neuvotaan.

Maalta on helppo neuvoa, kun alus on merihädässä. Miten taksiyrittäjä muuttaa liiketoimintaansa, kun tallissa on muutama auto ilman ajoja? Joo, hänen on tietysti alettava kuljettaa tavaroita ja ruokaa. Entä mitä kuljetusyrittäjä sitten tekee, jos taksi syö hänen leipäänsä? Ryhtyy parturiksi?

Parturit, ravintolat ja monet muut käsityöhön pohjautuvat yritykset, me valokuvaajat mukaan lukien, olemme eniten pinteessä. Toki parturi voi teoriassa perustaa verkkokaupan ja ravintola voi toimittaa annoksia kotiin, mutta nämä ovat parhaimmillaankin vain niukkoja sivuvirtoja aikana, jolloin ihmiset hamstraavat vessapaperia ja säilykkeitä, sekä varovat käyttämästä rahaa mihinkään ”turhaan”. Se vähä raha, joka nyt liikkuu, valuu pääasiassa ruokakauppoihin ja apteekkeihin.

Lisäksi niin partureiden kuin vaikkapa vaatteita, huonekaluja, elektroniikkaa tai erikoisempia ruokatarvikkeita myyvien osaajien katteita on syöty jo paljon ennen koronaepidemiaa. Suuret ketjut ovat laajentuneet heidän tonteilleen. Ketjut pystyvät hinnoittelulla lyömään pienemmät toimijat polvilleen, joiden ainoaksi elinedellytykseksi on jäänyt erikoisosaaminen ja hyvä palvelu. Näitä ei ole helppoa hoitaa etänä. Ainakaan juuri nyt yrityksien on vaikeaa perustella korkeampaa hintaa tuotteesta, jonka jättiketju myy kuluttajalle pienyrittäjän tukkuhintaa halvemmalla.

Minun piti jo aiemmin kirjoittaa blogiin myös siitä, miten erilaisia viisastelijoita yrittäjät joutuvat usein sietämään. Moni menestyvä yrittäjä ei välttämättä edes tiedosta, tai ei halua tiedostaa sitä tosiasiaa, että menestys on lähes yhtä paljon kiinni onnesta kuin ahkeruudesta.

Tunnettu radio- ja TV-juontaja kiertää esitelmöimässä siitä, miten bisneksen saa kukoistamaan. Jos on riittävän kuuluisa, saa käytännössä minkä tahansa liiketoiminnan helposti kannattavaksi pelkällä nimellään. Koetapa tehdä sama täysin nollasta, täysin anonyyminä yrittäjänä.

Onnen merkityksen myönnän ainakin omalla kohdallani. Olen sattunut toisinaan olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja hyvällä onnella tavannut oikeita ihmisiä. Minuutin virhe ajoituksessa olisi voinut muuttaa monta asiaa ja eri pöytäseurue illallisella olisi voinut jättää jonkin tapahtumaketjun kokonaan toteutumatta. Oikeastaan koko nykyinen ammattini ja yritykseni perustuu usean hassun sattuman summaan.

Näistä satunnaisista onnenpotkuista huolimatta olen koko 29 vuoden yrittäjäurani ajan pyrkinyt lähinnä siihen, että ansaitsen säällisen kuukausipalkan ja saan kaupantekijäisiksi tehdä sitä, mistä eniten pidän. Oletan, että aika moni yksinyrittäjä ajattelee samoin. Ahkeroimallakaan on vaikea rikastua. Hyvällä onnella voi sen kolmen kuukauden puskurikassan saada juuri ja juuri kasaan.

Näinä päivinä olen miettinyt, millainen palvelu- ja tuotetarjonta meillä olisi, jos jokainen yrittäjä tekisi töitä ainoastaan isot katteet ja vaurastuminen mielessään. Kuka leikkaisi hiuksesi? Kuka kuljettaisi vanhuksen aluesairaalaan tai pikkujoulujuhlijat bileistä kotiin? Kuka ottaisi kymmenellä eurolla passikuvasi? Kuka korjaisi irronnen kantalapun kenkääsi?

Montako ammattikuntaa katoaisi kokonaan? Oletko sitä mieltä, että on väärää yrittämistä kaapia kokoon säällinen kuukausitulo oman toiminimen puitteissa ilman, että tähtäimessä on laajentuminen, kasvu, kansainvälistyminen, tuottava verkkokauppa, uudet aluevaltaukset, pörssi…?

Nyt meneillään oleva tragedia on hirvittävä ja se tulee tuhoamaan monen ihmisen tulevaisuuden lopullisesti. Valitettavasti ei ole itsestään selvää, että hyvät pärjäävät aina. Siksi toivon hartaasti, että kriisin jälkimainingeissa edes kohtuullistetaan niitä toimia, joita velallisiin kohdistuu yritysten kaaduttua. Ikävä kyllä, moni on vastuussa koko omaisuudellaan ja omalla nimellään yhtiönsä veloista hamaan hautaan saakka.

Tähänkin voisi joku sanoa, että miksi, ei koko omaisuutta kannata pantata yrityksen vakuudeksi. Aivan, ei kannattaisi, mutta jos hulluja, rohkeita ja ennakkoluulottomia yrittäjiä ei olisi, ei olisi kovin monta yritystäkään.

Jos siis mielesi tekee jakaa viisaita neuvoja hädässä oleville yrittäjille, mieti vielä hetki. Voi olla, etteivät he juuri nyt kaipaa jossittelua ja jälkiviisautta.

Julkaistu Jätä kommentti

Myös maailmanloppu on peruttu

Päijänne-ajo peruttu, kaikki autokilpailut peruttu, käsipallon SM- ja Baltian liigat peruttu… Työkalenterini tyhjeni parissa päivässä. Sen lisäksi kuulun ehdottomasti pahimpaan riskiryhmään, jos koronavirusta ajatellaan.

Siitä huolimatta suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti. Uskon, että median maalailema maailmanloppu ja katastrofi ovat nekin peruttu.

En varmasti ole ainoa, joka on käyttänyt viime päivinä runsaasti aikaa perehtymällä sekä itse virukseen että sen kerrannaisvaikutuksiin. On totta, että maailmantalous ja Suomi sen mukana sukeltavat. Luultavasti jopa melko syvälle.

Maamme talouden tulevat murheet ovat melko suoraan verrannollisia siihen, miten tiukkaan kansalaiset kiristävät kukkaroidensa nyörit. Erityisesti palvelusektori joutuu tiukoille, kun harrastukset ja vapaaehtoiset toiminnot pistetään jäähylle toistaiseksi.

 

Itse taudin kohdalla on hyvä muistaa, että kysymyksessä on suurin piirtein kaksi kertaa tavallista kausi-influenssaa vakavampi sairaus. Käsi ylös, kuinka moni on kausi-influenssan lähestyessä rynnännyt kauppaan haalimaan kuusi säkillistä wc-paperia ja kolme ostoskärryllistä säilykkeitä?

Niinpä, en minäkään. Itse asiassa olen jo ainakin neljänä talvena unohtanut käydä hakemassa influenssarokotteen, vaikka astmaatikkona ja uniapneaa sairastavana kuulun ehdottomasti eturivin riskiryhmään. Poden siis myös valikoivaa muistia, joten olen vihellellyt influenssat talvesta toiseen läpi reagoimatta asiaan mitenkään.

Koronakauhun äärellä kannattaakin muistaa, että monet mediat elävät klikeistä. Siksi juttuaiheita on käsiteltävä värikynin ja myynnin parantamiseksi on maalailtava äärimmäisiä, apokalyptisia kauhukuvia.

 

En toki halua vähätellä vakavaa pandemiaa, mutta aikuisten oikeasti, monissa toimissa pelon ilmapiirin lietsonta menee jo vähän yli. Toki karanteenit ovat tarpeen ja ihmisten tulee miettiä liikkumistaan. Erityisesti on viisasta vältellä riskialueita. Mutta silti ilmassa leijuvaa uhkaa vuosisadan lamasta ja muita katastrofeista on ehkä tarpeettomasti liioiteltu.

Suomalaiset ovat todennäköisesti varakkaampia kuin koskaan, joten rahaa tuotteiden ja palvelujen ostamiseen on. Vessapaperilinnoituksiinsa piiloutuneina he eivät tietenkään juuri nyt kuluta, mutta uskon, tai ainakin toivon, että pahin vaihe menee ohi muutamassa viikossa. Luotan siihen, että viruksen talttuessa kauppa taas käy, ihmiset uskaltavat syödä ravintoloissa, matkustaa (kotimaassa), osallistua messuille sekä festivaaleille ja ostaa normaalisti ruokaa.

 

Seuraamissani yrittäjien someryhmissä murehditaan toki aivan perustellusti myynnin pysähtymistä. On totta, että luultavasti koko loppuvuosi yrityksissä eletään suu säkkiä myöten, vaikka patoutunut kysyntä jossain vaiheessa purkautuu. Investointien pysähtyminen näkyy heijastus- ja kerrannaisvaikutuksina silti vielä pitkään.

Konkurssejakin luultavasti tulee, mutta monessa tapauksessa tilanne on jo ennen pandemiaa saattanut olla heikko. Ohut jää ei paljon lisäpainoa tarvitse pettääkseen.

Näin yrittäjänä toivon, että maailman yli pyyhkivä virus tervehdyttää rakenteita. Toimittaja Saska Saarikoski on kirjoittanut Helsingin Sanomiin erinomaisen jutun globaalista taloudesta ja sen heikkouksista. Olemmeko liiaksi eläneet jatkuvan kasvun luomassa illuusiossa?

Voi olla, että velkarahalla sijoitustoimintaa harjoittaville yrittäjille koittavat vaikeat ajat. Voi olla, että holtittomasti toimineille rahoituslaitoksille tulee hiukan vilu. Mutta onko se pelkästään huono asia?

Ehkäpä meillä Suomessakin nyt havahdutaan myös siihen, ettei mm. maataloutta kannata ajaa kokonaan alas. Kansallinen itsekkyys nostaa kriisin hetkellä päätään ja rajoja laitetaan kiinni. Aika pulassa olisimme täällä ”saaressa”, jos olisimme heittäytyneet täysin kansainvälisten markkinoiden armoille. Esimerkiksi lääketeollisuuden Kiinariippuvuus on vasta nyt toden teolla pantu merkille. Olisiko nyt korjausliikkeen paikka?

 

Samalla olisi syytä miettiä, onko suhdanneherkkiä aloja, kuten vaikkapa matkailua ja ravintolatoimintaa pohdittava uudelleen. Jaan ravintoloitsijoiden huolen mm. kireästä verotuksesta ja ankarasta sääntelystä. Samaan aikaan lauttaliikennettä tuetaan paljolti maissa olevien ravintoloiden kustannuksella verovaroin, kun päästöjä pitäisi leikata.

Kuinka moni laivayhtiö maksaa kokonaan veronsa Suomeen? Ravintoloista ja majoituslaitoksista sentään suurin osa taitaa olla kotimaisia veronmaksajia.

Myös koko matkailuala kaipaisi helpotuksia. On melkoinen paradoksi, että pitkä viikonloppu Suomessa maksaa enemmän kuin kaksi viikkoa Aasiassa. Suomi olisi täynnä nähtävää ja koettavaa, joten toivottavasti pandemian myönteisenä vaikutuksena matkailuun kulutetut eurot pysyisivät vaihteeksi maamme rajojen sisäpuolella.

Oli miten oli, pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Pestään käsiä, vältetään sekä paniikkia että riskejä ja käytetään silti rahaa aivan kuin mitään pandemiaa ei olisikaan. Luetaan luotettavia medioita ja kuunnellaan oikeiden asiantuntijoiden antamia ohjeita. Nyt jos koskaan erilaiset puoskarit ja huiputtajat koettavat tehdä tiliä, joten ollaan tavallistakin tarkempia.

Katsotaan luottavaisena kevääseen ja kesään. Kohta koko virus on enää ikävä muisto ja elämä jatkuu. Globalisaatio ottanee takapakkia, mutta se saattaa olla lopulta vain terve ilmiö.

 

Tässä vielä osoite mainitsemaani kolumniin:

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006439595.html?share=af228ceac073f854c4841a0952a48ff3&fbclid=IwAR15MO3LAs4H5idp_21eIxi5Pa_j4K_y83FHfbpGyAWsQ-S3_agdvkmO_wU

Julkaistu Jätä kommentti

Valoa kännykän päässä…

Vaikka kuvauskokemusta on jo kertynyt useamman vuosikymmenen edestä, tulee edelleen eteen tilanteita, joissa saan itsekin yllättyä oman mielikuvitukseni takia. Siksi oheisen kuvan synty olisi ollut hauskaa saada tallennettua videoille. Jälkeenpäin koko episodi jo naurattaa.

Mutta tapahtumahetkellä ei vielä naurattanut. Ikä ja hajamielisyys tekevät joskus temppujaan. Eikä kiire vähennä oireyhtymän haittavaikutuksia.

Kävi niin, että oli kohtalaisen kiirus saada Vauhdin Maailman koeajojuttuun kuva tästä näyttävästä Ford Focus ST:stä. Tietysti tämä surkea sadekausi oli jo alkanut, joten keli oli aivan sysip*ska.

Ajelin työpisteeltä kohti kotia ja koetin kuikuilla, missä voisin jollain tavalla kunnialla, tai edes rimaa hipoen selvitä tehtävästä. Tilanne alkoi lähestyä epätoivoista, kun kurvasin hetken mielijohteesta Hämeenlinnan kaupunginpuistoon.

Yes, hihkaisin. Puiston kapoisen väylän laidalla tyyneen Vanajaveteen heijastui värikäs valorivi ja maasto näytti muutenkin kelvolliselta. Auto parkkiin ja peräkontti auki. Kiskoin innoissani salamavalojen jalostoja esiin, kunnes huomasin, että voi voi. Välkkyjen radiolähettimet olivat siistissä rivissä omassa kuljetuslaatikossaan, mutta kahdeksan kilometrin päässä kotona. Voi ihmisen käsi!

Onneksi olin sentään muistanut ottaa kameran, muistikortin ja jalustan matkaan! Nou hätä.

Kamera jalustalle, aivan randomina 30 sekunnin valotusaika lähes umpipimeässä puistossa ja kas, ihan ok ruutu heti ensi laukaisulla.

En olisi minä, jos olisin ollut tulokseen heti tyytyväinen. Jotain tämä kuva kaipaisi. Nerokas oivallukseni oli, että valoa tietysti. Mutta mistä?

Kolme salamaa oli kyllä mukana, mutta yksi olisi laakista pois pelistä, jos sitä käyttäisi kameran varustejalassa infrapunalähettimenä. Suora salama kameran päältä kun ei vaikuttanut edes koelaukaisun arvoiselta tempulta. Kahdella salamalla saisi jotain, joo, mutta välkyt ehkä latistaisivat ympäristön valomaailmaa. Lisäksi Canonin infrasysteemeissä on omat puutteensa. Olisi ehkä enemmän kuin epätodennäköistä saada edes kahta salamaa laukaistua samanaikaisesti.

Kännykkä!

Puhelimessa on taskulamppu, vieläpä verrattain kirkas. Samalla, kun tajusin kuljettavani etutaskussa pätevää valaisinta, hoksasin myös sen, että puhelimen taskulampulla voi saada aikaan melko pistemäisen valon.

Siispä tuumasta toimeen. Taas kameraan 30 s valotus, ajastimeen 10 sekunnin viive ja kipinkapin auton luo sohimaan kännykällä. Maalailin valolla melko läheltä noudatellen auton muotoja. Koska valotusaika oli pitkä, pienessä liikkeessä pysymällä meikäläistä ei kuvissa näkynyt. Taas kerran kiitin itseäni siitä, että (kuvatessa) pukeudun mielelläni mustiin vaatteisiin. Edes Focuksen pelleissä ei näy kuvaajan/valaisijan hahmoa.

Tein kymmenkunta erilaista valotusta ja lopputulos oli pienen kuvankäsittelyrupeaman jälkeen ihan kelvollinen. Muokkasin hiukan taustan värisävyjä kylmemmiksi, jotta lämminsävyinen ja hehkuvan keltainen auto erottuisi maisemasta.