Posted on Jätä kommentti

Maalla neuvotaan, kun alus on merihädässä

En ota kantaa koronaviruksen rajoitustoimiin, koska tietoni ja osaamiseni ei riitä sellaisen arviointiin. Olen varma siitä, että jokainen haluaa tehdä parhaansa, joten nyt on syytä keskittyä huolehtimaan omista asioista.

Meitä pienyrittäjiä kriisi koskettaa ehkä kaikkein kipeimmin. Palkansaaja voi menettää työnsä ja sen myötä toimeentulonsa, mikä saattaa johtaa ikävään ketjureaktioon. Varsinkin asuntovelkainen perhe on varmuudella suurissa vaikeuksissa.

Yrittäjä menettää työn ja toimeentulon lisäksi pahimmassa tapauksessa, ja valitettavasti useimmissa tapauksissa, myös toivon tulevaisuudesta. Jo nollasta uudelleen aloittaminen on vaikeaa. Entäpä jos niskassa on valtavat velat ja vastuut? Jos viisikymppinen entinen yrittäjä tietää, ettei ennen kuolemaansa saa maksettua edes velkojen korkoja, miksi hän tekisi enää päivääkään töitä, varattomana ja luottotiedottomana?

Vaikea aika on saanut besserwisserit liikkeelle. Olen useastakin foorumista saanut lukea, että yrityksen pitää selviytyä parin kuukauden ajan myynnin sakkaamisesta ja ellei selviä, joutaakin kaatua. Varmasti pitäisi selvitä, mutta kuka meistä tietää, miten kauan tämä kriisi todellisuudessa kestää?

Pari kuukautta on yltiöoptimistinen arvio, sillä jo nyt on kohta kuukausi sinnitelty, eikä tilanne tule ainakaan runsaaseen kuukauteen helpottamaan vähääkään. Täysin arvoitus on myös se, miten ihmiset reagoivat karantenin joskus päättyessä. Ihannetilanteessa myynti palaa ennalleen ja patoutunut kysyntä tuo jopa myyntipiikin. Näin käy varmasti ainakin matkailu- ja ravintola-aloilla niille, jotka tästä kurimuksesta selviytyvät.

Mutta juuri ravintola-ala on esimerkki siitä, ettei ole itsestään selvää, että edes terveellä yrityksellä olisi kolmen-neljän kuukauden puskurikassaa pahan päivän varalle. Alalla on ohuet katteet ja toimipaikan sijainnin on oltava hyvä, suomeksi sanottuna siis vuokraltaan kallis. Siksi tarvitaan vuosikausien menestyksekäs työ, jotta edes muutaman kuukauden menoja vastaava summa on saatu kokoon näin massiivisia yllätyksiä varten. Sellainenhan eittämättä on tilanne, jossa yhteiskunta laittaa lapun luukulle.

Entäpä ne yritykset, jotka ovat juuri investoineet? Uudet tilat on remontoitu ja asiakasvirtoja odotettiin, kun karanteeni iski. Toki sama pätee mihin tahansa yritykseen. Epäonninen ajoitus voi viedä yritykseltä hengen. Onko se yrittäjän vika? Mielestäni ei. Nyt ei puhuta tavanomaisesta yrittäjän riskistä, jota näissä puuhissa pitää sietää.

Omalla kohdallani saan kiittää onneani, että olen juuri päässyt yli pari vuotta sitten tehdystä isosta investoinnista ja puskuri kestää ainakin kolmisen kuukautta nollamyyntiä. Suurempana riskinä pidän sitä, että asiakkaani, jotka pääasiassa ovat suuria yhtiöitä, käyttävät kriisiä hyväkseen ja nyt pakon sanelemista säästötoimista tulee uusi vakio. Pitäisikö minun siinä tilanteessa katsoa peiliin ja etsiä sieltä syyllistä? Mielestäni ei.

Samat besserwisserit ovat paitsi alentuvasti arvioineet yritysten kassavaroja, myös kritisoineet sitä, ettei yrittäjillä ole halua uudistua. Hei, nyt pitää miettiä liiketoiminta uusiksi ja hakea uusia ansaintamalleja! Sillä se korjaantuu, neuvotaan.

Maalta on helppo neuvoa, kun alus on merihädässä. Miten taksiyrittäjä muuttaa liiketoimintaansa, kun tallissa on muutama auto ilman ajoja? Joo, hänen on tietysti alettava kuljettaa tavaroita ja ruokaa. Entä mitä kuljetusyrittäjä sitten tekee, jos taksi syö hänen leipäänsä? Ryhtyy parturiksi?

Parturit, ravintolat ja monet muut käsityöhön pohjautuvat yritykset, me valokuvaajat mukaan lukien, olemme eniten pinteessä. Toki parturi voi teoriassa perustaa verkkokaupan ja ravintola voi toimittaa annoksia kotiin, mutta nämä ovat parhaimmillaankin vain niukkoja sivuvirtoja aikana, jolloin ihmiset hamstraavat vessapaperia ja säilykkeitä, sekä varovat käyttämästä rahaa mihinkään ”turhaan”. Se vähä raha, joka nyt liikkuu, valuu pääasiassa ruokakauppoihin ja apteekkeihin.

Lisäksi niin partureiden kuin vaikkapa vaatteita, huonekaluja, elektroniikkaa tai erikoisempia ruokatarvikkeita myyvien osaajien katteita on syöty jo paljon ennen koronaepidemiaa. Suuret ketjut ovat laajentuneet heidän tonteilleen. Ketjut pystyvät hinnoittelulla lyömään pienemmät toimijat polvilleen, joiden ainoaksi elinedellytykseksi on jäänyt erikoisosaaminen ja hyvä palvelu. Näitä ei ole helppoa hoitaa etänä. Ainakaan juuri nyt yrityksien on vaikeaa perustella korkeampaa hintaa tuotteesta, jonka jättiketju myy kuluttajalle pienyrittäjän tukkuhintaa halvemmalla.

Minun piti jo aiemmin kirjoittaa blogiin myös siitä, miten erilaisia viisastelijoita yrittäjät joutuvat usein sietämään. Moni menestyvä yrittäjä ei välttämättä edes tiedosta, tai ei halua tiedostaa sitä tosiasiaa, että menestys on lähes yhtä paljon kiinni onnesta kuin ahkeruudesta.

Tunnettu radio- ja TV-juontaja kiertää esitelmöimässä siitä, miten bisneksen saa kukoistamaan. Jos on riittävän kuuluisa, saa käytännössä minkä tahansa liiketoiminnan helposti kannattavaksi pelkällä nimellään. Koetapa tehdä sama täysin nollasta, täysin anonyyminä yrittäjänä.

Onnen merkityksen myönnän ainakin omalla kohdallani. Olen sattunut toisinaan olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja hyvällä onnella tavannut oikeita ihmisiä. Minuutin virhe ajoituksessa olisi voinut muuttaa monta asiaa ja eri pöytäseurue illallisella olisi voinut jättää jonkin tapahtumaketjun kokonaan toteutumatta. Oikeastaan koko nykyinen ammattini ja yritykseni perustuu usean hassun sattuman summaan.

Näistä satunnaisista onnenpotkuista huolimatta olen koko 29 vuoden yrittäjäurani ajan pyrkinyt lähinnä siihen, että ansaitsen säällisen kuukausipalkan ja saan kaupantekijäisiksi tehdä sitä, mistä eniten pidän. Oletan, että aika moni yksinyrittäjä ajattelee samoin. Ahkeroimallakaan on vaikea rikastua. Hyvällä onnella voi sen kolmen kuukauden puskurikassan saada juuri ja juuri kasaan.

Näinä päivinä olen miettinyt, millainen palvelu- ja tuotetarjonta meillä olisi, jos jokainen yrittäjä tekisi töitä ainoastaan isot katteet ja vaurastuminen mielessään. Kuka leikkaisi hiuksesi? Kuka kuljettaisi vanhuksen aluesairaalaan tai pikkujoulujuhlijat bileistä kotiin? Kuka ottaisi kymmenellä eurolla passikuvasi? Kuka korjaisi irronnen kantalapun kenkääsi?

Montako ammattikuntaa katoaisi kokonaan? Oletko sitä mieltä, että on väärää yrittämistä kaapia kokoon säällinen kuukausitulo oman toiminimen puitteissa ilman, että tähtäimessä on laajentuminen, kasvu, kansainvälistyminen, tuottava verkkokauppa, uudet aluevaltaukset, pörssi…?

Nyt meneillään oleva tragedia on hirvittävä ja se tulee tuhoamaan monen ihmisen tulevaisuuden lopullisesti. Valitettavasti ei ole itsestään selvää, että hyvät pärjäävät aina. Siksi toivon hartaasti, että kriisin jälkimainingeissa edes kohtuullistetaan niitä toimia, joita velallisiin kohdistuu yritysten kaaduttua. Ikävä kyllä, moni on vastuussa koko omaisuudellaan ja omalla nimellään yhtiönsä veloista hamaan hautaan saakka.

Tähänkin voisi joku sanoa, että miksi, ei koko omaisuutta kannata pantata yrityksen vakuudeksi. Aivan, ei kannattaisi, mutta jos hulluja, rohkeita ja ennakkoluulottomia yrittäjiä ei olisi, ei olisi kovin monta yritystäkään.

Jos siis mielesi tekee jakaa viisaita neuvoja hädässä oleville yrittäjille, mieti vielä hetki. Voi olla, etteivät he juuri nyt kaipaa jossittelua ja jälkiviisautta.

Posted on Jätä kommentti

Myös maailmanloppu on peruttu

Päijänne-ajo peruttu, kaikki autokilpailut peruttu, käsipallon SM- ja Baltian liigat peruttu… Työkalenterini tyhjeni parissa päivässä. Sen lisäksi kuulun ehdottomasti pahimpaan riskiryhmään, jos koronavirusta ajatellaan.

Siitä huolimatta suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti. Uskon, että median maalailema maailmanloppu ja katastrofi ovat nekin peruttu.

En varmasti ole ainoa, joka on käyttänyt viime päivinä runsaasti aikaa perehtymällä sekä itse virukseen että sen kerrannaisvaikutuksiin. On totta, että maailmantalous ja Suomi sen mukana sukeltavat. Luultavasti jopa melko syvälle.

Maamme talouden tulevat murheet ovat melko suoraan verrannollisia siihen, miten tiukkaan kansalaiset kiristävät kukkaroidensa nyörit. Erityisesti palvelusektori joutuu tiukoille, kun harrastukset ja vapaaehtoiset toiminnot pistetään jäähylle toistaiseksi.

 

Itse taudin kohdalla on hyvä muistaa, että kysymyksessä on suurin piirtein kaksi kertaa tavallista kausi-influenssaa vakavampi sairaus. Käsi ylös, kuinka moni on kausi-influenssan lähestyessä rynnännyt kauppaan haalimaan kuusi säkillistä wc-paperia ja kolme ostoskärryllistä säilykkeitä?

Niinpä, en minäkään. Itse asiassa olen jo ainakin neljänä talvena unohtanut käydä hakemassa influenssarokotteen, vaikka astmaatikkona ja uniapneaa sairastavana kuulun ehdottomasti eturivin riskiryhmään. Poden siis myös valikoivaa muistia, joten olen vihellellyt influenssat talvesta toiseen läpi reagoimatta asiaan mitenkään.

Koronakauhun äärellä kannattaakin muistaa, että monet mediat elävät klikeistä. Siksi juttuaiheita on käsiteltävä värikynin ja myynnin parantamiseksi on maalailtava äärimmäisiä, apokalyptisia kauhukuvia.

 

En toki halua vähätellä vakavaa pandemiaa, mutta aikuisten oikeasti, monissa toimissa pelon ilmapiirin lietsonta menee jo vähän yli. Toki karanteenit ovat tarpeen ja ihmisten tulee miettiä liikkumistaan. Erityisesti on viisasta vältellä riskialueita. Mutta silti ilmassa leijuvaa uhkaa vuosisadan lamasta ja muita katastrofeista on ehkä tarpeettomasti liioiteltu.

Suomalaiset ovat todennäköisesti varakkaampia kuin koskaan, joten rahaa tuotteiden ja palvelujen ostamiseen on. Vessapaperilinnoituksiinsa piiloutuneina he eivät tietenkään juuri nyt kuluta, mutta uskon, tai ainakin toivon, että pahin vaihe menee ohi muutamassa viikossa. Luotan siihen, että viruksen talttuessa kauppa taas käy, ihmiset uskaltavat syödä ravintoloissa, matkustaa (kotimaassa), osallistua messuille sekä festivaaleille ja ostaa normaalisti ruokaa.

 

Seuraamissani yrittäjien someryhmissä murehditaan toki aivan perustellusti myynnin pysähtymistä. On totta, että luultavasti koko loppuvuosi yrityksissä eletään suu säkkiä myöten, vaikka patoutunut kysyntä jossain vaiheessa purkautuu. Investointien pysähtyminen näkyy heijastus- ja kerrannaisvaikutuksina silti vielä pitkään.

Konkurssejakin luultavasti tulee, mutta monessa tapauksessa tilanne on jo ennen pandemiaa saattanut olla heikko. Ohut jää ei paljon lisäpainoa tarvitse pettääkseen.

Näin yrittäjänä toivon, että maailman yli pyyhkivä virus tervehdyttää rakenteita. Toimittaja Saska Saarikoski on kirjoittanut Helsingin Sanomiin erinomaisen jutun globaalista taloudesta ja sen heikkouksista. Olemmeko liiaksi eläneet jatkuvan kasvun luomassa illuusiossa?

Voi olla, että velkarahalla sijoitustoimintaa harjoittaville yrittäjille koittavat vaikeat ajat. Voi olla, että holtittomasti toimineille rahoituslaitoksille tulee hiukan vilu. Mutta onko se pelkästään huono asia?

Ehkäpä meillä Suomessakin nyt havahdutaan myös siihen, ettei mm. maataloutta kannata ajaa kokonaan alas. Kansallinen itsekkyys nostaa kriisin hetkellä päätään ja rajoja laitetaan kiinni. Aika pulassa olisimme täällä ”saaressa”, jos olisimme heittäytyneet täysin kansainvälisten markkinoiden armoille. Esimerkiksi lääketeollisuuden Kiinariippuvuus on vasta nyt toden teolla pantu merkille. Olisiko nyt korjausliikkeen paikka?

 

Samalla olisi syytä miettiä, onko suhdanneherkkiä aloja, kuten vaikkapa matkailua ja ravintolatoimintaa pohdittava uudelleen. Jaan ravintoloitsijoiden huolen mm. kireästä verotuksesta ja ankarasta sääntelystä. Samaan aikaan lauttaliikennettä tuetaan paljolti maissa olevien ravintoloiden kustannuksella verovaroin, kun päästöjä pitäisi leikata.

Kuinka moni laivayhtiö maksaa kokonaan veronsa Suomeen? Ravintoloista ja majoituslaitoksista sentään suurin osa taitaa olla kotimaisia veronmaksajia.

Myös koko matkailuala kaipaisi helpotuksia. On melkoinen paradoksi, että pitkä viikonloppu Suomessa maksaa enemmän kuin kaksi viikkoa Aasiassa. Suomi olisi täynnä nähtävää ja koettavaa, joten toivottavasti pandemian myönteisenä vaikutuksena matkailuun kulutetut eurot pysyisivät vaihteeksi maamme rajojen sisäpuolella.

Oli miten oli, pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Pestään käsiä, vältetään sekä paniikkia että riskejä ja käytetään silti rahaa aivan kuin mitään pandemiaa ei olisikaan. Luetaan luotettavia medioita ja kuunnellaan oikeiden asiantuntijoiden antamia ohjeita. Nyt jos koskaan erilaiset puoskarit ja huiputtajat koettavat tehdä tiliä, joten ollaan tavallistakin tarkempia.

Katsotaan luottavaisena kevääseen ja kesään. Kohta koko virus on enää ikävä muisto ja elämä jatkuu. Globalisaatio ottanee takapakkia, mutta se saattaa olla lopulta vain terve ilmiö.

 

Tässä vielä osoite mainitsemaani kolumniin:

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006439595.html?share=af228ceac073f854c4841a0952a48ff3&fbclid=IwAR15MO3LAs4H5idp_21eIxi5Pa_j4K_y83FHfbpGyAWsQ-S3_agdvkmO_wU

Posted on Jätä kommentti

Valoa kännykän päässä…

Vaikka kuvauskokemusta on jo kertynyt useamman vuosikymmenen edestä, tulee edelleen eteen tilanteita, joissa saan itsekin yllättyä oman mielikuvitukseni takia. Siksi oheisen kuvan synty olisi ollut hauskaa saada tallennettua videoille. Jälkeenpäin koko episodi jo naurattaa.

Mutta tapahtumahetkellä ei vielä naurattanut. Ikä ja hajamielisyys tekevät joskus temppujaan. Eikä kiire vähennä oireyhtymän haittavaikutuksia.

Kävi niin, että oli kohtalaisen kiirus saada Vauhdin Maailman koeajojuttuun kuva tästä näyttävästä Ford Focus ST:stä. Tietysti tämä surkea sadekausi oli jo alkanut, joten keli oli aivan sysip*ska.

Ajelin työpisteeltä kohti kotia ja koetin kuikuilla, missä voisin jollain tavalla kunnialla, tai edes rimaa hipoen selvitä tehtävästä. Tilanne alkoi lähestyä epätoivoista, kun kurvasin hetken mielijohteesta Hämeenlinnan kaupunginpuistoon.

Yes, hihkaisin. Puiston kapoisen väylän laidalla tyyneen Vanajaveteen heijastui värikäs valorivi ja maasto näytti muutenkin kelvolliselta. Auto parkkiin ja peräkontti auki. Kiskoin innoissani salamavalojen jalostoja esiin, kunnes huomasin, että voi voi. Välkkyjen radiolähettimet olivat siistissä rivissä omassa kuljetuslaatikossaan, mutta kahdeksan kilometrin päässä kotona. Voi ihmisen käsi!

Onneksi olin sentään muistanut ottaa kameran, muistikortin ja jalustan matkaan! Nou hätä.

Kamera jalustalle, aivan randomina 30 sekunnin valotusaika lähes umpipimeässä puistossa ja kas, ihan ok ruutu heti ensi laukaisulla.

En olisi minä, jos olisin ollut tulokseen heti tyytyväinen. Jotain tämä kuva kaipaisi. Nerokas oivallukseni oli, että valoa tietysti. Mutta mistä?

Kolme salamaa oli kyllä mukana, mutta yksi olisi laakista pois pelistä, jos sitä käyttäisi kameran varustejalassa infrapunalähettimenä. Suora salama kameran päältä kun ei vaikuttanut edes koelaukaisun arvoiselta tempulta. Kahdella salamalla saisi jotain, joo, mutta välkyt ehkä latistaisivat ympäristön valomaailmaa. Lisäksi Canonin infrasysteemeissä on omat puutteensa. Olisi ehkä enemmän kuin epätodennäköistä saada edes kahta salamaa laukaistua samanaikaisesti.

Kännykkä!

Puhelimessa on taskulamppu, vieläpä verrattain kirkas. Samalla, kun tajusin kuljettavani etutaskussa pätevää valaisinta, hoksasin myös sen, että puhelimen taskulampulla voi saada aikaan melko pistemäisen valon.

Siispä tuumasta toimeen. Taas kameraan 30 s valotus, ajastimeen 10 sekunnin viive ja kipinkapin auton luo sohimaan kännykällä. Maalailin valolla melko läheltä noudatellen auton muotoja. Koska valotusaika oli pitkä, pienessä liikkeessä pysymällä meikäläistä ei kuvissa näkynyt. Taas kerran kiitin itseäni siitä, että (kuvatessa) pukeudun mielelläni mustiin vaatteisiin. Edes Focuksen pelleissä ei näy kuvaajan/valaisijan hahmoa.

Tein kymmenkunta erilaista valotusta ja lopputulos oli pienen kuvankäsittelyrupeaman jälkeen ihan kelvollinen. Muokkasin hiukan taustan värisävyjä kylmemmiksi, jotta lämminsävyinen ja hehkuvan keltainen auto erottuisi maisemasta.

Posted on Jätä kommentti

Tunnelmallinen saunakuva ”pienellä” vaivalla

Opiskelen parhaillaan media-alan ammattitutkintoa, suuntautumisenani, yllätys yllätys, valokuvaus. Koulunani on jälleen erinomaiseksi havaittu Visuaaliviestinnän Instituutti Tampereella.

Tein huhtikuun lähijaksolle joukon kuvia, joissa ideana oli joko käyttää pelkästään vallitsevaa valoa, tai hieman ”jatkaa” valoa omilla menetelmillä. Yksi esittämistäni kuvista syntyi savusaunassa. Eikä lopputulos tälläkään kerralla tullut aivan heittolaukauksena.

Oheisessa kuvassa on siis sauna, joka oli lähtökohtaisesti lähes pilkkopimeä. Parista pikku ikkunasta tuli valoa niin vähän, että hallitun lopputuloksen aikaansaaminen olisi vaatinut joko todella pitkää suljinaikaa, tai melko rajua ISO-herkkyyttä.

Siispä salamat kehiin.

Pystytin saunaan kaksi Canonin käsisalamaa, joita käytin radiolähettimillä. Kumpikaan ei siis ollu kameran päällä, eikä tosiasiassa edes ihan lähellä kameraa.  Näin siksi, että halusin luoda salamavalojen avulla illuusion luonnonvalosta.

Suora salama olisi tarpeettoman raaka ja varjot kovia, joten säädin salamat heijastamaan tummuneiden seinien ja osin myös katon kautta kohteeseen, joka tässä tapauksessa oli vanha öljylamppu. Valon suunnan suunnittelin niin, että se vastaisi valon luonnollista suuntaa, eli ikkunasta tulevaa valoa.

Viimeinen, eikä ongelmista vähäisin oli se, ettei öljylamppuun todellisuudessa voinut saada mitenkään liekkiä. Siispä se piti tehdä erikseen ja lisätä jälkityöstössä lampun sisälle.

Vaikein puuha oli rakentaa liekki lamppuun niin, että se näyttäisi luonnolliselta. Vasta ensimmäisen valmiin kuvan synnyttyä (ja ennen kaikkea opettajan vihjeestä) hoksasin, että liekki antaa tietysti valoa myös ympäristöön. Joten lopullinen kuva ”evo 2” on täydennetty liekin heijastuksin.

Itse kuvaamisene meni suurin piirtein puoli tuntia. Jälkityöstö oli huomattavasti isotöisempi, mutta lopputulos on vähintään tyydyttävä.

 

 

 

Posted on Jätä kommentti

Kuvan tarinaa osa 2

Jokin aika sitten lupasin kertoa joidenkin kuvieni taustaa ja valaista niiden toteutusta. Tässä kuvieni esittelyssä hyppään tällä kerralla suoraan tähän päivään. Sain nimittäin mielenkiintoisen toimeksiannon, jossa kiinnostaa sekä homman haaste että itse tuotteen tarina.

Uusi kotimainen ja peräti kantahämäläinen kasvohoitotuotesarja kantaa nimeä Påre. Asiassa kiehtoo se, että aivan kuten valokuvaus, myös ihonhoito on niin järjettömän kilpailtu ala, että varmasti helpommallakin voisi menestystä rakentaa. Mutta tuoteperheen kehittäjä Annastiina Rönn on rohkea nainen ja myös hänellä on johtoajatuksenaan tehdä tutun arkisesta tuotteesta laadun kautta erilainen kuin kilpailijoilla. Emme siis kumpikaan halua tuottaa bulkkikamaa. Kannattaa ehdottomasti tutustua!

Ja se kuva. Yksi tehtävistäni oli saada neljä Påre-tuotetta samaan yhteiskuvaan. Haasteena, eikä ihan pienenä, oli se, että tuotteen logo on purkkien etiketeissä kullatulla tekstillä. Jokainen ammattikuvaaja tietää, että kullatun tekstin valaisu ja toistaminen eivät ole ihan helpoimmasta päästä…

Ettei puuhasta tulisi muutenkaan liian yksinkertaista, päädyin tekemään kuvan lasipinnalla saadakseni aikaan tyylikkään heijastuksen. Ohessa on ensimmäinen kuva, jossa tunnustelin tuotteiden sijoittelua ja tarkastelin sitä mainittua heijastusta.

Tästä lähdin työstämään ideaa kohti lopullista kuvaa. Kuten kuvasta näkyy, kullatut tekstit ovat hyvinkin sekalaisia. Joku kirjain näkyy hohtavana, joku on ”sammunut” kokonaan. Eli edessä oli melko isotöinen iltapuhde…

 

 

Tuskin kovin moni olisi tähän starttikuvaan tyytynyt. Minä en ainakaan.

Ratkaisin ongelman rakentamalla loppukuvan monesta kuvasta. Lopulta se syntyi yhteensä yhdeksästä eri valotuksesta. Lähtökohta oli se, että kuvasin jokaisen tuotepakkauksen yksittäin. Lisäksi kappaleiden kaareva pinta ja kullatun tekstin heijastukset edellyttivät tekemään muutamissa tapauksissa useamman valotuksen samasta purkista.

 

Pääsääntöisesti käytin neljää valaisinta. Päävalo oli suunnattuna ylhäältä takaviistosta irrottamaan kohteet taustasta ja antamaan heijastusta lasipintaan. Sen sijoitukseen ja tehoon en koko session aikana kajonnut lainkaan.

Kaksi täytevaloa oli suunnattu suurin piirtein pullojen rinnalta ristiin siten, että lähelle kohdetta sijoitetut isot softboxit oli käännetty hieman tuotteista ohi. Näin sain aikaan pullojen kylkiin piirtävän valon ja samalla ainakin osa etiketin tekstistä tuli valaistua suurin piirtein oikein.

Etikettien tekstejä valaisin lisää ampumalla kohteiden takaa ja ohi melko laajalla ja pehmeällä valolla (ns. beautydish) valoa heijastimeen, jonka puolestaan suuntasin käsin antamaan valoa kirjaimille, joihin sivuvalot eivät osuneet.

Ettei homma olisi liian helppoa, piti tietysti huomioida myös lasipinnan heijastukset. Toisin kuin ajattelisi, ei heijastus ollut lainkaan samanlainen kuin valo suoraan kohteesta. Kullattu teksti näkyi siis täysin erilaisena heijastuksessa kuin itse kohteessa. Tästä syystä jokaisen purkin heijastus on kuvattu erikseen ja lisätty jälkityöstössä lopulliseen kuvaan. Siksi lopulliseen kuvaan käytettyjä eri valotuksia kertyi peräti yhdeksän!

Näin siis tällä kerralla. Tuotekuva ei yleensä synny ihan käden käänteessä, edes studio-olosuhteissa.

 

 

 

Posted on Jätä kommentti

Yöttömiä (hotelli)öitä

Onko tämä sitä paljon puhuttua ironiaa?

 

Minusta tuntuu, että alan olla kypsä uusille ideoille, mitä majoituksiin ja erilaisiin hotelliratkaisuihin tulee. Kuulun erään hotelliketjun kansa-asiakkaisiin ja tietysti uskollisena asiakkaana saan kerrassaan huikeita erityisetuja. Siitä huolimatta olen alkanut miettiä jotain plan B -tyyppistä mallia. Tai kenties AirBnb-tyyppistä.

Reilun puolen vuoden hotellikokemuksista saa ilman värikynääkin kyhättyä sellaista ”horroria”, ettei välttämättä edes keskiverto kauhukirjailija yllä samaan, vaikka vähän pinnistäisi.

Otetaan nyt ensin ikäänkuin alkulämmöiksi elokuinen tapaus Äänekoski, joka ei tosin vielä kuulunut tähän ”meidän” hotelliketjuumme. Sieltä löytyi vähän (?) ajan hampaan rouskuttama, kauhtunut, mutta perhanan halpa hotelli. Jes. Siitä aina budjetti tykkää.

Missään esittelyssä, tai edes varauksen yhteydessä ei tosin muistettu mainita, että n. neljä metriä hotellin rämisevästä ikkunasta kulkee kaupungin pääväylä, jota läheisen sellutehtaan rekkaliikenne käyttää.

Ja niitä rekkoja kuulkaa riitti. Viiden minuutin välein, läpi vuorokauden, arkena ja viikonloppuna ohi jyristeli tukkirekkaa yhtenä soirona. Nuku siinä sitten, kun rappauksen varisevat seinistä. Voin kertoa n. 300 rekan kokemuksella, että tyhjä tukkirekka pitää selvästi kovempaa meteliä kuin täysinäinen, joka toki sekin nostattaa jo ihan asialliset desibelit. Sen verran ääntä lähtee molemmista, ettei korvatulpista ollut enää apua.

Vähän tavanomaisempi, mutta yhtä uneton kokemus tarttui vaatteisiin Kouvolasta pari viikkoa sitten. Piti oikein tarkistaa, mainittiinko hotellin tiedoissa naapurin yökerho. Eipä mainittu. Puhuttiin vain tunnelmallisesta ravintolasta.

Tunnelmaa se oli painajaistunnelmakin, kun yökerhon teknojytke piti aistit valppaana aamuneljään, ja kadulle purkautuneet humalaiset asiakkaat kenties vielä tunnin pidempään. Olipa miellyttävää herätä 7.00 ja ampaista virkeänä sorvin ääreen.

 

 

Viimeisin kokemus Joensuusta löi taas oman, mutta kovin ruosteisen naulan minun ja hotelliketjun yhteisen taipaleemme arkkuun. Saapuessani klo 16 paikkeilla perjantaina hotelliin, sain vastaanottovirkailijalta kuulla, että liike onkin viimeistä paikkaa myöten täynnä, koska kaupungissa on suuri koiranäyttely.

Sisäinen, allergioiden ja astman kuorruttama hälytyskelloni kilahti, mutta minä en. Vielä.

Perjantaiyö alkoi kuitenkin jo sahata ystävyyssuhdettamme vinkuvateräisellä sahalla. Joku perhoskoira tai mikä lie kimeä-ääninen rekku sen konsertin käynnisti, jota muuta ah niin ihanaiset karvaturrit innolla jatkoivat.

Koirarotuja en kovin hyvin tunne, mutta yhdellä niistä on ääni, joka muistuttaa kuivaa taululiitua. Wanhan liiton kansakoululaiset muistanevat vielä sen ihokarvat nostattavan, kirskuvan äänen?

Räksytykseen heränneenä vilkaisin puhelimeni kelloa 1.50, 2.20 ja 4.00. Lysti ei siihen toki vielä loppunut, mutta sen jälkeen en enää yksinkertaisesti jaksanut katsoa kelloa. Lopulta toivoin vain, että joku vielä minuakin vihaisempi, mutta hieman virkeämpi asukas kävisi kuristamassa ainakin koirien omistajat.

Väkivaltainen haaveeni ei käynyt toteen, koska haukkukonsertti ilahdutti myös lauantai-iltana, ja varsinkin sunnuntaiaamuna. Aamu alkoi riehakkaasti klo 6.30…

Repaleisten 3-4 tunnin yöunien jälkeen viitisen tuntia unta yhteen putkeen oli toki silkkaa luksusta, mutta silti hiukan liian vähän. Toisaalta hisseissä ja käytävillä leijunut kostean koiran lemu oli jo sen verran pureutunut hengityselimiini, että yskäkin piti ihan kivasti valveilla.

Joensuun hotellin ravintola tarjosi sekin omanlaisensa ”elämyksen”. Siinä odottelun aikana tuli mieleen monta vitsiä entisestä Neuvostoliitosta, jossa asiat eivät aina tiettävästi osuneet niin sanotusti kohteeseen.

Enkä nyt viittaa mihinkän päristimiin, mutta aikanaan väännettiin paljonkin vitsiä siitä, mitä kaikkea olisi pitänyt olla, mutta ei ollut. Esimerkiksi yhdessä Neuvostoliittovitsissä kysyttiin, mikä on ainoa kauppa, jossa ei ole tyhjiä hyllyjä? No, se on tietenkin hyllykauppa.

Ravintolassa tarjoilija tilaukseni vastaanotettuaan osoitti kädellään etuvasemmalle ja kertoi, että ”tuolla on salaattipöytä, sieltä voi aloittaa”. Kyllä, pöytä oli, mutta ei juuri mitään muuta. Pohdin siinä muutaman oliivin, kahden kurkkusiivun ja mausteiden äärellä, ettei tästä järin räväkkää alkua saa edes vilkkaalla mielikuvituksella.  Ja koska minulla oli suurin piirtein tunti aikaa havainnoida ympäristöä, en huomannut salaattipöydän ympärillä muuta toimeliaisuutta kuin muita yhtä pettyneitä asiakkaita.

Näin siis tällä kerralla. Ei ole helppoa pitää hotellia, joten laatu kärsii väistämättä. Onneksi edes hinnat ovat lähes viiden tähden tasoa

pohtii Jari

PS. Kyllä, rakentavaa palautetta lähti myös kyseiselle ketjulle 😉

Posted on Jätä kommentti

Sähköisiä unelmia

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon heti kärkeen, että seuraava autoni on joko kaasukäyttöinen tai hybridi. Tätä on nykypäivän autoilukeskustelussa tärkeää tuoda voimakkaasti ja heti esille, jotta keskustelukumppanit malttaisivat suun ohella pitää myös korvat auki.

Autoilukeskustelulle onkin käynyt samalla tavalla kuin keskustelulle hyvästä ja terveellisestä ravinnosta. Sanakin vain, ja keskustelijat kaivautuvat omiin poteroihinsa, sulkevat korvansa ja alkavat pommittaa vääräuskoisia omalla, ainoalla oikealla totuudellaan.

Kaiken tietäviä sähköautoguruja alkaa olla jo samassa mitassa kuin itseoppineita ravintotieteilijöitä. Siinä kyydissä ei paljon testattu ja tutkittu tieto paina.

 

Suomen Itsenäisyyden Rahasto Sitra julkisti tällä viikolla raporttinsa, jonka pääsisältö tiivisti seuraavaa. Suomessa on vuoteen 2030 mennessä 800 000 sähköautoa. Tästä määrästä 100 000 on lataushybridejä, loput täyssähköautoja. Siis 700 000 täyssähköautoa!

Otetaanpa avuksi yksinkertainen matematiikka. Vuoteen 2030 on aikaa rapiat 11 vuotta. Suomessa myydään vuositasolla keskimäärin 110 000 uutta autoa, eli tavoitevuoteen mennessä yhteensä runsaat 1 200 000. Lähes kaksi kolmasosaa uusista autoista pitäisi heti tammikuusta alkaen myydä siis täyssähköautoina?

Sähköautoja on tällä haavaa muutama tuhat ja niiden myyntimäärät huitelevat 500 auton vuosivauhdissa.

Sähköautojen maltilliselle myynnille on muutama käytännön syy. Halvimmat uudet sähköautot maksavat n. 32 000 euroa. Tällä rahalla saa A- tai B-segmentin pikkuauton, joka on varoivaisestikin sanoen aika kaukana perheautosta.

Auto, johon saa vaimon, lapset ja vähän matkatavaraa mukaan, maksaa alkaen 40 000 euroa. Matkatavaroista voi rakentaa ketterän aasinsillan siihen itse matkaan. Valmistajat lupaavat ”jopa 400 kilometrin” toimintasäteen. Monissa koeajoissa olen havainnut, että tämän luvun saa Suomen olosuhteissa suurin piirtein jakaa kahdella, jotta päästään arkitodellisuuteen.

Totta on, että useille autoilijoille 200 kilometriäkin riittää päiväsuoritteeksi mainiosti, joten rajoittavaksi tekijäksi jäävät enää auton hankintahinta ja saatavuus.

Sähköauton isoksi plussaksi pitää laskea se, että sen huolto- ja ylläpitokulut ovat hyvin maltillisia. Autossa ei ole juuri muuta huollettavaa kuin ovisaranoiden öljyäminen, joten niitä bensiini- ja dieselautoiljoille tuttuja, alkaen 400 euron määräaikaishuoltoja ei tarvitse enää jännittää.

Tässä muuten saattaa piillä myös yksi lisäsyy sille, miksi sähköautot ovat lähes kaksi kertaa kalliimpia kuin saman kokoluokan polttomoottoriautot. Ne lakkaavat tuottamasta myyntiorganisaatiolle heti, kun asiakas on ajanut auton ulos liikkeestä. Ei huoltoja, ei varaosia, noin hiukan kärjistäen.

 

Lähtökohdat eivät kaikesta huolimatta ole aivan edulliset sähköautoilulle. Monet suomalaiset asuvat taloyhtiöissä, joissa lataustolpan saaminen omaan parkkiruutuun saattaa vaatia vähän isompia voimisteluliikkeitä.

Lisäksi on paljon niitä, joiden autoilusykliin ei riitä se 200-300 kilometrin toimintasäde. Omistakin työpäivistäni tulisi piinaavia, jos lataustolppa pitäisi löytää joka toinen tunti ja kokonaismatkan aikana auto olisi ladattava vähintään neljä-viisi kertaa (kyllä, olen pelkästään tänä vuonna ajanut useina päivinä työmatkaa yli 1 000 kilometriä).

Kun sähköautojen kehitystä tutkitaan, huomataan, ettei se vielä esimerkiksi viidessä vuodessa ole viisin-, tai kolminkertaistanut toimintamatkaa. Tuskin edes tuplannut.

Mikäli kehitys jatkuu samankaltaisena, on vaikea kuvitella vielä seuraavien vuosien aikana valtavaa ostoryntäystä. Teslaan, Jaguariin tai Porscheen eivät ihan joka perheen rahkeet vielä riitä.

Niinpä Sitran lukuihin pääseminen vaatisi jotain hurjia mullistuksia autokauppaan, kenties mittavia valtion tukia. Ja juuri silloin heräsin unestani…

Sähköautojen käyttömukavuus ja edullisuus huomioiden tämä on iso vahinko. Ennen kaikkea se on iso vahinko ympäristöarvojen puolesta.

Mutta valitettavasti se on tämän hetken realiteetti. Toivotaan, että kehitys ottaisi lähivuosina paljon nykyistä suurempia loikkia, sillä en itse ainakaan jää kaipaamaan käsiin pinttynyttä dieselin hajua.

Posted on Jätä kommentti

Kuvien tarinaa osa 1

asvalttityö

Päivittäessäni kuvagalleriaa tuli mieleeni, että voisi olla mukavaa kertoa vähän kuvien taustaa. Joihinkin kun liittyy ankaraa suunnittelua, joihinkin opittua osaamista ja suurimpaan osaan tietysti silkkaa moukan tuuria.

Oma suosikkikuvani on asvalttityömaan jyrä, jonka pikku sadekuuro pääsi yllättämään. Olin kesällä 2017 Saarijärvellä kuvaamassa Asfalttikallio Oy:n lehteen työmaata ja sen tekijöitä.

Kesken leppoisan juttu- ja kahvittelutuokion alkoi äkisti sataa. Kenkiäni säälimättä loikkasin levityskoneen ohjaamosta alas ja suunnilleen jo siinä parin kolmen pitkän askeleen aikana ruuvasin Canon 5D mk 3:n säädöt suurin piirtein hollille.

Painoin laukaisinta lähes kouristuksenomaisesti, sillä tajusin, että hetki ei välttämättä kestä kauan. Kuuma asvaltti höyrysi jyrän ympärillä, kunnes massa jäähtyi ja tilanne oli ohi. Ei siihen monta minuuttia vierähtänyt, mutta kymmenkunta ruutua ehdin jopa eri säädöillä pommittaa.

Jos olisin edes jollain tavalla osannut ennakoida tilanteen, olisin toki hakeutunut kauemmas kohteesta ja kaivanut laukusta jonkun pidemmän objektiivin. Nyt tilanteen nopeus ei antanut tilaa hienostelulle. Oli toimittava niillä eväin, joita käsillä oli. Toki harkitsin putken vaihtamista, mutta kuten sanottua, paras tilanne tiestä nousevine höyryineen oli käsitelty hyvin nopeasti.

Kotona ehdin juuri ja juuri potkia pikeentyneet kengät jalastani, kun jo ryntäsin tietokoneelle. Muistikortti lukijaan ja kuvat talteen.

Hieroin kuvaa aika pitkään Photoshopissa, sillä valaistus oli pilvisenä hetkenä kovin ”pliisu”. Kontrastia ja saturaatiota sai jälkityöstössä lisätä oikein urakalla, mutta pikku hiomisen jälkeen valmiista kuvasta tuli ainakin omaan silmään kerrassaan tyylikäs. Siitä tuli myös Asfalttikallion asiakaslehden juttuun iso avauskuva.

Vaikka märät vaatteet eivät tunnu mukavilta, on pakko myöntää, että sade on monta muutakin kuvaa kasvattanut tavallisten peruskuvien yläpuolelle. Pitääpä kaivaa esiin ja lisätä galleriaan muuan tilannekuva samalta kesältä.

Kiroilin Riian Bikerniekin moottoriradalla kädet kohmeessa plus neljässä asteessa ja loputtomassa vesisateessa olosuhteita. Harmitus hälveni jo hotellilla, kun työnsin muistikortin koneeseen. Lopputulos oli jotain muuta kuin ”ihan ok” 😃

 

 

Posted on Jätä kommentti

Valitaanpa Vuoden Auto…

Huh! Onpa viikko! Normaalin duunin lomassa olen ollut mukana raadissa, joka tekee Vuoden Auto Suomessa -valinnan.

Onneksi kandidaatteja on enää kuusi jäljellä. Aluksi automalleja oli 30!

Tosin niistä kuudestakin paremmuusjärjestyksen sorvaaminen on edelleen kaikkea muuta kuin helppoa. Tää on vähän sama kuin että eteen tuotaisiin punaviini, uunilenkki, shampanja, sillivoileipä, sacher-leivos ja gazpacho, ja nämä pitäisi laittaa paremmuusjärjestykseen. Mielivaltaisessa järjestyksessä maisteltuna.

Voin sanoa, että Volvo V60 on erilainen kuin Kia Ceed. Tai Ford Focus. Yhtä hankalaa on verrata Volvon XC40:n ja Mercedes-Benzin A-sarjalaisen paremmuutta. Ja johonkin väliin olisi sovitettava myös Skoda Karoq.

Se on heti sanottava, että kaikki ovat omalla tavallaan hyviä. Onneksi on ollut ilo ja kunnia olla mukana peräti neljässä Tekniikan Maaiman autovertailussa pelkästään tänä vuonna. Se ja toinen mokoma viime vuonna antavat ainakin ripauksen selkänojaa ja itseluottamusta. Kun ajaa vuoden aikana yli 40 erilaista autouutuutta, on olemassa kohtuullisen hyvä perusta ja vertailupohja.

Vuoden Auto Suomessa on titteli, jota ei voi ihan pelkän fiiliksen perusteella jakaa. Voitto on mille tahansa automallille merkittävä meriitti, joka noteerataan jopa maamme rajojen ulkopuolella.

Ja vaikka meitä raatilaisia on kolmisenkymmentä, huomasin tässä eräänä vuonna, että jos olisin vaihtanut kahden auton paikkaa omassa arviossani, olisi VAS-tittelin saaja vaihtunut… Että sikäli ei ole yhdentekevää, miten ne 15 pistettä jakaa!

En paljasta omia suosikkejani, mutta voin vakuuttaa, että kynä piti terottaa aika monta kertaa, ennen kuin se toisaalta toisaalta -pyörittely oli valmis.

Nyt sitten odotellaan jännityksellä perjantaita ja VAS-gaalaa. Se muuten myös televisioidaan ja MTV3 näyttää gaalan 10.11. klo 15.05 ja uusintana 11.11. klo 13.

Posted on Jätä kommentti

Näkyvyys kuntoon

Kesälomat lienee pääosin nautittu, joten on aika tarttua bisnekseen. Syyssesonki on hyvää aikaa sekä tuotelanseerauksiin että asiakassuhteiden ylläpitoon.

Molemmissa operaatioissa on tärkeää muistaa kevyt nyrkkisääntö siitä, että mitään ei oikeastaan kannata edes tehdä, ellei asiasta kerro muille. Informaation levittämisessä ei kannata vähätellä sen enempää oikeiden tiedotuskanavien käyttämistä kuin laadukkaan materiaalin tuottamista. Ymmärrettävä teksti ja ennen kaikkea laadukkaat kuvat rakentavat menestyksekkään lanseerauksen tai asiakastilaisuuden ikuistamisen kivijalan.

Erityisesti kuvissa harmittavan usein säästetään. Meidän ammattikuvaajien palkkiot tuskin vielä kaatavat pienenkään yrityksen budjettia, joten säästökohteita kannattaa puntaroida tarkkaan. Visuaalinen kokonaisuus on kuitenkin se, joka niin tuotteissa, palveluissa kuin erilaisissa tapahtumatallenteissa herättää tai sammuttaa asiakkaiden mielenkiinnon.

Pidetään yhdessä lippua korkealla ja laitetaan Sinunkin yrityksesi julkisivu kuntoon. Voin tarvittaessa toimia niin nettisivujen kuin asiakasjulkaisujen välittäjänä laajan yhteistyöverkostoni avulla. Suunnitellaan ja lasketaan, jotta voimme yhdessä hämmästyä, miten edullisesti ja tehokkaasti yrityksesi näkyvyys voidaan laittaa kuntoon!

 

Syysterveisin Jari K